helmimaalishuhti

En oo kirjotellut paljoo. Kaikkee on tapahtunut. Tultiin Santiagoon helmikuussa mun synttareille ja lomailtiin ja kaytiin La Serenassa leiriytymassa ja etsittiin kamppa. Ja kamppikset. Maaliskuussa muutettiin ja Laura tuli kylaan ja oli ihanaa. Sitten alko jo vahan koulu ja yhtakkia mun nilkka katkes. Eli noin kolme viikkoo sitten. Pelattiin vaan vahan jalkkista ja kai innostuin vahan liikaa ja Annin kanssa taistellessa kaaduin ja poks. Sitten se leikattiin sairaalassa ja se oli tietty ihan hauska kokemus, en oo ikina ollut sairaalassa eika oo ikina murtunut mitaan eika oo ikina leikattu tai nukutettu. Nukutus oli aika jannnittavaa. Sen jalkeen en oo kauheesti opiskellut. Kayn pari kertaa viikossa taiteiden koulussa piirtelemassa kun se koulu on lahempana. Oon aika liikuntarajoittunut ku meen kepeilla enka pysty esim kayttaan metroo koska siella on liikaa portaita. Koulussa etsin usein jonkun jonka kantaa reppuselassa luokkaan. Etta saa olla aika riippuvainen muista. Onneks kotona on melkein aina joku joka auttaa ja paljon ihmisia jotten tylsisty liikaa. Mutta aika rauhaisaa ja rajoittunutta on nyt chile elo. Tosin hyva juttu etta se tapahtui nyt loppuajasta eika kesalla. hyva hyva. Ja mulla on haaveena paasta kesakuussa jo kaveleen hyvin ja menna paikkoihin. Inhottavaa kun haluais loppuajan kayttaa hyvin ja tutkia kaikkia paikkoja santiagossa ja tassa lahella ja tehda viikonloppuretkia yms mutta nyt taa onkin sitten tallasta rauhaisaa. Luuduttelua.

Jatkan luuduttelua.

Macchu Picchun turistikimaraa. Jos vahankaan sattuu astumaan kameroiden eteen niin kovaa huutoo tulee. Oltiin vissiin ainoot jotka otti kuvia 80- luvun filmikameralla, se nakyy tietty kuvien laadusta. Reissuun lahdettaessa meilla oli kolme kameraa, joista kaks rikkoutu perakkaisina paivina ja kolmas varastettiin seuraavana. Sitten Ari osti Arequipasta jollain 10 eurolla kauniin turkoosin pokkarin ja silla sitten ollaan selvitty.

href="http://photos1.blogger.com/x/blogger/2917/2998/1600/363013/83120008.jpg">

Yovyttiin yks yo Nazcassa, vasynyt pikku kyla Perussa, matkalla Limaan. Kyla on kuuluisa Nazca Lines: sta, jotka on muinaisten intiaanien tekemia kuviota maassa suurella hiekka-aavikolla. Ne on huomattu vasta ku ensimmainen lentokone lensi paikan ylla joskus 20- luvulla. Ari lahti lentamaan mutta mulle ja Annille riitti valokuvat niista linjoista. Illalla Nazca herasi yhtakkia eloon, kavi ilmi etta just sina paivana oli uuden keskusaukion avajaiset. Kaikki ihmiset keraantyivat parhaimmissa pukineissaan kadulle ja rynnittiin tietenkin joukon eteen kuuntelemaan kaupunginisien puhetta. Sitten kun tuli aika katkaista punainen nauha ja vihkia plaza kayttoon, kappas vaan, turistit revittiin ihmisjoukosta kameroiden eteen ja siina sitten Arin kanssa leikattiin nauha ja virnisteltiin ja annettiin haastatteluja etta kylla on hienoa olla Nazcassa ja Plaza on oikein hieno ja koko kaupunki ihan. Oltiin aika holmistyneita jalkeenpain, mutta niinkun aika usein taalla niin et tarvi kun olla vahan eri nakonen niin aina saa erikoishuomiota, hyvaa ja huonoa. Talla kertaa oli hauskaa.

Cuzco cuzco cuzco cuzcoooo



Sain Entelilta, chilelaiselta puhelinfirmalta makuupussin kaupan paalle ja annoin sen Annille matkalle mukaan. Cuzcossa oli niin kylma etta Anni paatti lammitella makuupussissa. Ja se olikin yllatys- hassun hauska Entel- makuupussihaalari.

makku pikku Macchu Picchu

Kolme paivaa piti miettia onko mitaan jarkea maksaa sataa euroo raunioista. Kyseltiin kaikilta eri vaihtoehtoja ja kokemuksista. Kaikki vakuutteli etta on kaiken sen rahastuksen arvosta. Hmm, oli vaikea uskoa, mutta loppujen lopuksi kaikista matkanjarjestajien lupauksista ja mainostuksista vasyneina luovutettiin ja varattiin yhen yon matka makku pikkuun. Lahdettiin aamulla taas kuuden aikaan liikkeelle ja ajeltiin bussilla ja especial Macchu Picchu- junalla raunioiden kupeessa sijaitsevaan kylaan, joka on ilmeisesti olemassa ainoastaan Macchu Picchun matkaavia turisteja varten. Nukuttiin yks yo ja lahdettiin aamulla taas kuudelta bussilla ylos raunioille. Vahan jannitti kun oltiin nyt muka kokemassa jotain ainutlaatuista.

Oltiin ensimmaisia opasryhmia ja onneks paastiin aika pienen ryhmaan. Ruben- opas oli itse ketsualainen ja innostui valilla julistamaan kansansa puolesta ja korottamaan aantaan niin etta kaikkien mielenkiinto pysyi hanessa. Ruben ei vaan oikein pitanyt siita etta arkeologisia tulkintoja kyseenalaistettiin ja ei oikein vastaillut kysymyksiin. Rauniokaupungista sai kuitenkin huomattavan paljon irti oppaan kanssa, vaikka kierros kesti ehka puoltoistatuntia eika ees kayty kaikissa paikoissa. Hienoin hetki oli aamun ensimmainen puolituntinen juuri sisaantulon jalkeen. Oli kosteaa ja ilmassa oli pienta tihkuisadetta mutta maisema muuttui jatkuvasti uskomattoman nopeasti liikkuvan sumun vuoksi. Ainostaan sadekauden aikana Macchu Picchussa voi nahda tata "mystista ja mysteerista vuoristosumua" niinkuin Ruben sita kuvaili. Valilla sumun takaa paljastui osia kaupungista ja sitten taas ne katosivat, samoin uusia ja uusia vuoria, kunnes valkoinen sumu taas peitti ne silmanrapayksessa.

Ruben esitteli ketsuaanien elamaa kaupungissa: arkkitehtuuria, tyotapoja, uskomuksia ja symboliikkaa, oli mielenkiintosta. Oli esimerkiks keskusaukio jonka ylla olevalta korokkeelta inka, joka tarkottaa niiden kunigasta, niinku faarao Egyptissa, puhui kaupunkilaisille. Paikassa oli kaiku, jonka avulla inkan aani kantoi alas aukiolle. Taman Ruben havainnollisti niin etta kaikki uskoivat. Opaskierroksen jalkeen kiivettiin korkeelle vuorelle josta naki koko kaupungin viela kokonaisuudessaan ja jossa oli viela joitakin temppeleita. Kun tultiin alas niin vuorelle paasya odotti jo jono ihmisia, kiipeilijoiden maara on nimittain rajattu 400 paivassa. Oltiin numerot 71, 72 ja 73, eli aika lailla ensimmaisia.

Kello kahteentoista mennessa oli jo kikrkasta ja Macchu Picchun lumo oli jo halvennyt sumun mukana kun yha uudet ja uudet turistiryhmat valtasivat valokuvauspaikkoja ja taistelivat aggressiivisesti kuvauskulmista ja keskittyivat ottamaan kauniita asentoja ja hymyja kuuluisan Macchun Picchun taustaa vasten. Muutamista lahteista ollaan kuultu etta Macchu Picchua oltaisiin sulkemassa koska vuoden jokaisena paivana jattimaiset turistiryhmat tallaavat kivipolkuja ja kaupunki vajoaa ja kuluu. Kuitenkin, jos Macchu Picchu suljettaisiin haviais taalta osasta Perua tuhansia tyopaikkoja. Ainoastan oppaita on raunioilla kuulemma 5000. Taalla onkin ollut helppo matkustaa kun tietaa etta minne tahansa menee, aina jokaisella pysakilla ja jokaisessa kulmassa on joku myymassa vetta tai kahvia tai sampylaa tai villasukkia, vaikka viiden aikaan aamulla. Niin paljon on myyjia etta ei voi usko etta kaikille riittaa asiakkaita, mutta nakojaan kylla. Cuzcossa siihen on jo hermostunut eika jaksa olla enaa ystavallinen. Kaikista raikein esimerkki oli Cuzcon keskuaukiolla yhden aikaan yolla sorminukkeja myyva 9- vuotias pikkutytto. Puheltiin ja pidettiin seuraa sille vaikka turistejakin on varoteltu liikumasta yolla yksinaan. Ostettiin tietenkin hauskat sorminuket vaikka Ari oli sita mielta etta ostaminen johtaa siihen etta vanhemmat laittaa tyton jatkossakin myymaan nukkeja keskella yota. Voi voi.

Nyt vietetaan Cuzcossa viimeista paivaa ja illalla lahdetaan kohti Limaa, pysahdytaan kuitenkin valissa Nazcassa kun sinnekin on jo 15 tuntia bussissa.

Palaillaan

Taalla ollaan

Perussa. Cuzcossa, tuskaisan bussimatkan jalkeen. Aamulla keskusplazalla pyori hukassa olevia reppumatkaajia etsien hostelleja ja mentiin mukaan pyoriin ja jotenkin kaikkien matkaoppaiden selailun ja vaihtoehtojen jalkeen paadyttiin kiipeemaan ylos rappusia pikkuhostelliin josta olikin kaunis nakoala kaupungin ylle.Cuzcossaon jotain 3oo tuhatta asukasta ja se on korkeella 3 tuhannessa metrissa. Se portaiden kiipeeminen hengastyttaakin vahan enemman kun yleensa. Taalla on hirveesti turisteja ja yhta paljon tyrkyttajia ja ohjelmatoimistoja. Ollaan vahan pihalla kun ei tiedeta mita tehda. Macchu Picchuhan ois tassa lahella ja sen takia tanne tullaan mutta hinnat on aika korkeet. Ihan hauskaa vaan katsella kadulla noita perulaisia hassuissa vaatteissa ja lapsia selkaviltissa ja laamoja ja mummeleita. Taalla on taas nahnyt sellasta elamaa etta valilla hirvittaa ja ei voi kun vaan huokailla koko ajan etta on se ihmeellista etta jotkut saa syntya suomeen.

Arequipassa, joka on Liman jalkeen perun suurimpia kaupunkeja, lahdettiin pikku seikkailuretkelle. Lahella on suuri kanjoni jossa lentaa kondoreita. Haluttiin kavella bussiretken sijaan ja osallistuttiin yhden yon retkelle. Meidat tultiin hakeen kahden aikaan yolla hostellista ja vietiin kaupungin laidalle jossa hypattiin bussiin. Oltiinkin sitte ainoot ei- intiaanit siina bussissa. Ja matkaa oli joku kuus tuntia vuorenrinnetta ylospain. Aina kun vahan nukahti niin kohta heras metrin paassa ilmassa kun oli vahan pomppuja. Anni pelkas etta vieressa olevalla mummilla on lampaita sakissa mutta ei ollutkaan. Lopulta aurinko alko nouseen ja nahtiin hienot maisemat ikkunasta. Oli hiukan usvaa vuorilla ja kaukana nakyi lumihuippuja, alhalla laaksossa vihreita viljelmyksia. Sitten saavuttiin kondorinakoalapaikalle ja alettiin odotella opasta. Siina meni joku kaks tuntia mutta ei hataa. Aamuhetki oli aika erikoinen.Seuraavassa bussissa saapui joku 30 ketsuaaninaista keinahdellen jattimaisten sakkien kanssa ja alkaen jarjestelemaan myyntitavaroita, kasitoita ja ruokaa. Oli uskomatonta seurata miten sakeista nousi herkkuuja niinkuin Maija Poppasen mattolaukusta jalkalamppu. Hoyryavia kananpoikia, pastaa, riisia, vihanneshoystoa, perunaa, voileipia, kahvia ja teeta. Ja aurinko oli just noussut ja kello oli kai seitseman. Kahdeksan kouluaamut ei kai sittenkaan oo niin pahoja, mihinkahan aikaan ne naiset oli heranneet keittelemaan kananpoikia, jaa-a.

Koska oltiin ensimmaiset turistit paikalla, naisilla oli aikaa kokoontua pitamaan virallista aamukokousta, jota yritettiin kovasti salakuunnella. Vanhimmat rouvat johtivat puhetta ja valilla tuli riitaa ja kaikki puhu samaan aikaan. Kokouksessa kai kasiteltiin yhteisia saantoja kaupankaynnista ja turismin harjoittamisesta. Jotain puhuttiin valokuvista, ketsuaanit ei kai oikein pida siita etta niita kuvataan, ainakaan ilmaseks.

Vahitellen alkoi tulla lisaa ja lisaa turistibusseja, paikka naytti taydelta mutta kesalla ihmisia on kuulemma nelinkertanen maara. Just ja just nahtiin jopa ne kondoritkin, kolme metria siipivali, aika isoja. Sitten ajeltiin bussilla kylaan josa oli tarkoitus tavata opas. Oltiin siis Annin kanss kahdestaan, suunnitelma oli kavella alas kanjonia joen rantaan, syoda lounas ja kavella yopaikkaan jonka nimi oli Oasis-Keidas. No niin, matka alkoi ihan hyvin, aurinko paistoi ja kaveltiin Ivan, 17 vuotta, kanssa alas kanjonin reunaa ja katseltiin maisemin alas laaksoon. Ivan oli 3000 asukkaan kylasta ja oli tehnyt oppaan tyota jo melkein vuoden, sen jalkeen kun lopetti koulun. Ivanilla oli hiphopfarkut ja reppu yhdella olalla rennosti heitettyna ja kavelytyyli jota en pystynyt ymmartamaan, lontystelya jolla kuitenkin etenee puolet nopeempaa kun Anni ja Satu jotka kiiruhtivat perassa. Ivan ei myoskaan halunnut juoda mitaan koko matkan aikana eika ikina hengastynyt yhdessakaan ylamaessa. No, Ivan teki sen retken noin kolme kertaa viikossa, en tieda milla palkalla.

Syotiin lounas pikkukylassa eraan perheen luona ja hatisteltiin tipuja pois poydalta ja seurailtiin pihassa lasten ja kotielainten puuhastelua. Sitten jatkettiin matkaa Keitalle, jota alettiin jo vahan odottelemaan. Ivan sanoi: kohta sataa, ja sitten alkoi sataa. Eika meilla tietenkaan ollut mitaan sadetakkeja. Tuli oikein kunnon ukkonen ja salamoita ja vuorenrinnetta alas valui hiekkavyoryja ja vesinoroja joita piti vaistella. Ohitettiin kylia joissa siat ja laamat ja hepat juoksenteli pitkin poikin. Oltiin omasta mielestamme tosi surkeita, litimarkia ja kylmissamme, mutta suut loksahti taas auki kun vastaan raahautuu varman yli 70 vuotias mummo, pikkuriikkinen ketsuaanivaatteissaan, raahaten suurta puunkarahkaa toisessa kadessa kavelykeppi. Huh. Etenemisvauhti ei ollut huimaava. Hampaattomalla hymyilevalla suulla se tervehti ketsuaaniksi jotain Ivanille ja me vaan Annin kanssa huokailtiin niita samoja saalihuokauksia kuten aina. Muutenkin matkan mielenkiintoisin anti oli vastaantulevat paikalliset vuoristokylien ihmiset. Piti valilla silmia hieroa kun naki elamaa joka naytti silta kuin se ei olisi muuttunut satojen vuosien aikana ollenkaan. Ihmiset perinteisissa intiaanivaatteissa kivuten ylos vuorta kavelykepin kanssa, aasin tai hevosen kantaessa jattimaisia lasteja tai lapsia jotka paimentavat lampaita risulla. Sitkeita ja pienia ihmisia.

Vihdoin paastiin keitaalle, jossa odotti matkan pahin tahanastinen pettymys. Monsuunisade jatkui ja keitaalla ei siis paassyt nauttiman uima- altaista joita oli hienosti mainostettu. Paastiin nukkumaan bambumajoihin joihin melkein satoi sisalle ja joissa ei siis tietenkaan paastu kuivattelemaan vaatteita. Kaariydyttiin viltteihin ja odoteltiin illallista, kello seitsemalta mentiin jo nukkumaan koska tuli pimea ja ulkona satoi eika Keidas tarjonnut hirveasti virikkeita. Yolla kolmen aikaan Ivan tuli herattamaan meidat, puimme marat vaatteet paalle ja hyppasimme pilkkopimeaan yohon ja yritettiin pitaa ajatukset poissa tulevista kolmesta tunnista. Edellisen paivan kanjoni oli nyt kiivettava ylos. Pimeessa yossa nakyi musta vuori ja kun katsoi ylos niin jossain kohtaa se loppui ja nakyi tahtitaivasta. Kukaan ei ollut tasta informoinut etukateen, onneksi olin ottanut otsalampun mukaan.

Kaks tuntia kiivettiin lahes puhumatta, valilla juotiin vetta ja pidettiin taukoja. Jossain vaiheessa loydettiin huumorintaju ja alettiin uskoa Annin kanssa etta talle voitais viela joskus nauraa. Alkoi vahitellen aamu valjeta ja yllattaen edessa oli kaksi kynttilaa ja pimeydesta kuului aani: huomenta tytot, maistuuko tee,kahvi, sampyla.Ketsuaaninainen pienen myyntipoydan kanssa pienella tasanteella. Istahdettiin viltille ja juotiin kokateet ja katseltiin kun alkoi kirkastua. Toivottovasti se nainen ei ollut ollut siina koko yota, ei kai koska kyla oli jo lahella. Otsalamppua ei enaa tarvinnut ja kiivettiin lahes iloisesti loppumatka. Huipulla katseltiin alas laaksoonja onniteltiin toisiamme kovasta suorituksesta. Kysyin Ivanilta miten se pystyy tekemaan saman reissun kolme kertaa viikossa ja se vastas etta se on mulle sama kun kavis kaupassa. Jaahas, ja Anni kun oli kironnut pimeessa jyrkilla kiviportailla etta raja se on seikkailullakin. Ei oo Ivanin seikkailut samaa tasoo kun meidan. Jatkettiin maissipeltojen lapi ja vastaan tuli taas pikkupoika lammaslauman kanssa.

Kello oli jotain kuus kun saavuttiin kylaan, jossa oli jo paljon ihmisia kaduilla. Syotiin aamupala jossain talossa jossa olikin toinen kanjoninvalloitusryhma jotka oli saapuneet jo edellisena iltana. Hypattiin bussiin ja ajeltiin toiseen kylaan jossa oli kuumat lahteet. Elama alkoi voittaa kun loikoiltiin kuumassa vedessa ja nautittiin pisco soureita. Sitten jatkettiin Arequipaan ja tavattiin Ari joka kertoi tulivuorenvalloitusreissustaan. Vuoristotauti oli vienyt voimat 4500 metrissa kun enaa 500 metria puuttui. Ei ollut auttanut kun liukastella tuhkaista rinnetta alas ja oksennella aina valissa. Alhaalla kaikki oli taas hyvin. Otettiin sitten bussi Cuscoon illalla.

koulu loppu

vihdoin. Ja samalla maailman hirvein kurssi, ja kallein ja hyödyllisin ja hermojariistävin. TALLER. joka tarkottaa koko vuoden tärkeintä kurssia, jossa on joku projekti joka tehdään ryhmissä tai yksin. Tällä kertaa ryhmässä, onneks ja ei. Sain kavereita ja oli kivaa viettää aikaa niiden kaa mutta huh. Chileläinen työskentely on jotain niin erilaista että en kestä sitä. Kaiken lorvailun ja pohdinnan ja asioiden vatvomisen ja riitelyn päätteeks saatiin valmiiks työ joka oli aika hieno. Jota en kyllä itse ollut suunnitelemassa juurikaan paljoa, mutta mukana kuitenkin. Ja arvosana vissiin ryhmän paras. Mutta materiaaleihin on lukukauden aikana mennyt rahaa varmaan yli 100 euroo ja kärsivällisyyttä on koeteltu. Mutta yllättäen huomasin että nämä chileläiset ystäväni kaikesta hitaudestaan huolimatta pystyvät sellaseen huolellisuuteen johon mulla ei oo mahdollisuutta. Kymmenen tuntia liimaten tarrapaperia seiniin kuunnellen neuvoja "Satu ei noin, mittaa vielä uudelleen, voi ei milli liian vähän, anna teippiä, eikun suoraan, Satu leikka suoraan, Satu hitaammin hitaammin, ei noin nopeesti, voi ei Satu, meni vinoon" sai aikaan vähän raskaita huokauksia koska itsehän olisin luottanut mottoon "ei sitä huomaa", mutta täällä ei se oikein toimi. Se on just eikä melkein. Yllättävää kyllä, suomi-chile. Nyt se on sitte ohi! ja lomat pyärii.

capeira bautizmo

Sunnuntaina 17.12. pidettiin vihdoin viimein, monta kuukautta valmisteltu koko perheen kapoeeratapahtuma, vöiden jakotilaisuus sekä vuoden päättäjäisjuhla ja suuren brasilialaisen Mestre Escravon vierailun huipentuma Bautizmo. Edellisenä päivänä oltiin siellä lähiön kerhotalolla kokkailemassa ja siivoilemassa ja harjoittelemassa ohjelmanumeroita ja lauluja. Vähän niinku joku joulujuhlan valmistelufiilis. Ja kaikki pikkupojat tietty ihan innoissaan, niille se olikin todellinen vuoden kohokohta. Aluksi jättiläisen kokoinen ja yönmusta Mestre oli pojlle vähän pelottava, mutta pian hän oli kaikkien idoli, vaikka puhuikin vain portugalia eikä aina ihan ymmärtänyt mitä puhuttiin, ja toisinpäin. Yks poika otti tavaksi tökkiä Mestreä muhkeean vatsaan aina kun halusi tämän huomion. Se oli hauskaa. Tapahtuman päätteeksi pelatessa sama poika taisteli jättiläisen kanssa käyttäen kaikkia mahdollisia kukistuskeinoja, juoksi täysiä pää edellä vatsaa päin ja luikki jalkojen välistä. Kaikki sai vihreät vyöt, jee. Se on tän koulun ensimmäinen vyö. Ne vaihtelee täysin kouluittain. Vähän on opittu mutta aika paljon vois vielä oppia. Mutta kivaa oli.